Mun luokalla/koulussa on tosiaan sen verran vähän heppatyyppejä (kaksi kymmenestä), etten juuri siis puhu asiasta missään ihmisten ilmoilla, paitsi silloin tällöin vaihdan sanasen hevostyyppien kanssa hevosista. Mutta esim. kuvanihan näkyvät myös ei-hevosihmisille facebookissa. Olenkin viime aikoina saanut monta ihmettelyä, miten mun pää kestää ratsastusta. Varsinkin kun mulla on ollut milloin jalka mustelmilla ja milloin käsi.
Tälläkin viikolla oon
- meinannu lentää esteen jälkeen ponin selästä, kun se lähti pukittelemaan.
- saanu suomenhevoselta potkun käteeni.
- jääny puoliverisen jalkoihin.
- istunu selässä, kun 170+ cm korkea puoliverinen on saanut paskahalvauksen nähdessään lehmiä, pukitellut, hyppinyt melkein 90 asteen kulmassa takajaloilleen, ryöstänyt käsistä ja lähtenyt jumalatonta pierupukkilaukkaa.
Nyt, kun sitä tarkemmin miettii, niin sen tajuaa. Olen harrastanut ratsastusta 5-vuotiaasta, eli pian tasan kymmenen vuotta. Siinä ajassa olen ehtinyt kokea ratsastuksen pimeät puolet ja valoisat myös. Siinä ihan huomaamatta siitä vaan tuli elämäntapa. Monesti olen harkinnut koko homman lopettamista, koska epäonnistumisia oli paljon. Mutta aina jos on tullut taukoa, se on kestänyt korkeintaan pari kuukautta. En osaa olla tästä harrastuksesta erossa.
Tää harrastus perustuu siihen tunteeseen, kun kova työ palkitaan. Itse olen henkilökohtaisesti erittäin tietoinen tästä tunteesta, sillä esim. 2010 kisat erään hieman kokemattomamman vuonohevosen kanssa meni päin persettä ja kieltoja esteille varmaan sata. Sitten kauden viimeiset kisat me voitettiin. Kova työ on palkittu, menin viime vuonna kyseisellä hevosella seuramestaruuksissa heB:tä prosentein 55%, joka oli siis jo ihan mahtava juttu. Kun miettii että se tuli 2009 täysin kouluttamattomana. Ja menin myös kesän 2012 kys. hevosella 80 cm ratoja kisoissa ja kotona 90 cm.
Sitten Alppiin. Vuosi sitten oli kova juttu jos sen sai nostamaan laukan tasaisella. Yleensä se vain pukitteli ja meni kiitoravia. Keväällä sen sai jo laukkaamaan paremmin, jos oli raippa mukana. Muuten tuloksena oli kiitoravinosto. Nyt, syksyn puolella, on jo vaatimus että Alppi nostaa laukan tuosta vaan. Siitä ei kysellä, se on sanaton sopimus. Lisäksi voitimme yhdet estekisat. Kävimme yhteensä kolmissa kisoissa kesän/syksyn aikana.
vuosi sitten pari kk sitten
Kun tulee epäonnistumisia, on todettava että se kuuluu elämään. Jos ottaa takkiin parista epäonnistumisesta, ei kannata tätä lajia edes harkita.
Kun tulee onnettomuuksia, sekin kuuluu tähän harrastukseen. Ratsastus on kylmäpäisten laji. Jo penskana jäin muutamankin kerran hevosen jalkoihin ja monesti olen ollut mustelmilla koko kropasta. Kerran tipuin vasemmalle olkapäälleni, ja siihen tuli syvä haava johon meni kamalasti hiekkaa. Kun käytin sitä varmuuden vuoksi tarkastuksessa, he sanoivat että jos olisin tippunut millin verran eri kulmassa, olkapääni olisi murskana. :D Mutta näihin pitää osata suhtautua oikein. Jos sattuu niin ei sille aina voi mitään. Toki aina pitää pitää mielessä tietyt säännöt, millä ehkäistään vaaratilanteita.
Asiatekstiä! Mahtavaa 14-vuotiaalta :)
VastaaPoistakiitoskiitos :D
Poista